Ensin tuli "uskonnon historia ja siveysoppi" Valistusajan aatteet toivat mukanaan suomalaiseen yhteiskuntaan 1800-luvun lopulla tarpeen uskonnon vapaudelle. 1903 perustettiin Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue, ja sen yhdeksi päätavoitteeksi asetettiin valtion ja kirkon ero toisistaan. Muitakin samaa ajavia yhdistyksiä perustettiin eri puolille maata. Mm. opiskelijayhdistys Prometheus yritti vaikuttaa päättäjiin, jotta vielä 1906 kaikille pakollisesta uskonnon opetuksesta luovuttaisiin. Suurlakon 1905 jälkeen perustettiin uskonnonvapauskomitea, jonka tehtävänä oli mm. uskonnonvapauslain valmisteleminen tuolloisessa keisarillisessa Suomessa. Komitea ei saanut tehdä työtään, ja seuraavan kerran asiaan palattiin vuosikymmen myöhemmin juuri ennen itsenäisen Suomen syntyä.
Tämä uskonnonvapauskomitean vuoden 1917 mietintö esitti uskonnonhistoria-nimisen aineen opettamista tunnustuksettomana ja lisäksi sen rinnalle oppiaineena siveysoppia. Ajat Suomessa olivat kuitenkin sen verran rauhattomat, että asiaan palattiin vasta vuonna 1921, jolloin eduskunta käsitteli uskonnonvapauslakia. Laki astui voimaan 1923. Laissa säädettiin uskonnon opetuksesta:
Jos uskonnonopetusta valtion tai kunnan ylläpitämässä tai avustamassa kansakoulussa, oppikoulussa tai muussa oppilaitoksessa annetaan jonkun uskontokunnan opin mukaan, on oppilas, joka kuuluu toiseen uskontokuntaan tai joka ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, edusmiehen vaatimuksesta vapautettava sellaisesta uskonnonopetuksesta.
Uskonnonvapauden toteutuminen kouluopetuksessa sai kuitenkin heti vakavaa vastustusta eri kirkkokuntien keskuudessa. Pelättiin Suomen kansan siveellisyyden kärsivän, jos kaikille ei opeteta kristillisyyteen perustuvaa pakollista siveysoppia. Asiasta tuli merkittävä vaaliteema eri puolueille, jotka yleisesti vastustivat kaikille yhteistä siveysoppia.
Valtioneuvosto antoi esityksen laiksi uudesta kansakoulusta syyskuussa 1922. Esityksen mukaan siveysoppi olisi pakollinen oppiaine vain niille, jotka eivät osallistuneet koulun uskonnonopetukseen, muille se olisi ollut vapaaehtoista.
Esitys ei mennyt läpi sellaisenaan ja toukokuun 18. päivänä 1923 säädettiin laissa oppiaineesta nimeltään uskonnonhistoria ja siveysoppi, jonka mukaisesti katsomusopetus Suomessa järjestettiin seitsemän vuosikymmentä. Tätä lakia tarkensivat kuitenkin eri vuosina hyväksytyt opetussuunnitelmat. Opetussuunnitelmat heijastivat vahvasti yhteiskunnan evankelisluterilaisuutta ja niissä pidettiin tärkeänä, että uskontokuntiin kuulumattomien oppilaiden opetuksen oli avarrettava oppilaiden henkistä näköpiiriä perehdyttämällä heitä niihin uskonnollisen elämän muotoihin ja arvoihin, joita meillä läheiset tai muuten sivistyselämäämme huomattavasti vaikuttaneet uskonnot sisältävät. Opetuksen olisi myös herätettävä ymmärtämystä erilaisten uskonnollisten katsomusten omaksuneita kohtaan toisaalta osoittamalla, että eri aikain ja eri paikkain uskonnollisella etsinnällä on yhteinen inhimillinen pohja ja toisaalta näyttämällä, mitkä syyt ovat vaikuttaneet uskontojen erilaisuuteen. Opetus oli siis selvästi uskontokeskeistä ja ei-uskonnollisia elämänkatsomuksia ei ollut olemassa.
Uskontojen historia ja siveysoppi ei ollut merkittävä oppiaine oppilaiden määrällä mitaten, mutta kuitenkin siirryttäessä peruskouluun oli sen lainsäädännössä ja opetussuunnitelmissa otettava huomioon myös uskonnoton katsomusopetus.
Moninaisten lainsäädäntöön liittyneiden vaiheiden jälkeen annettiin laki koulujärjestelmän perusteista, jossa uskonnonopetuksen rinnalle säädettiin entisen kansakoululain tavoin uskonnonhistoria ja siveysoppi. Tämän aineen opetukseen saivat uuden lainkin mukaan osallistua vain uskonnonvapauslain nojalla uskonnon opetuksesta vapautuneet, joskin aineen vapauttamista kaikille esitettiin valmisteluvaiheessa eri säätäjätahoilta.
Yhteiskunnan koulutusasioita suunnittelevat henkilöt halusivat vielä tällöin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa edelleen, että uskonnonhistoria ja siveysoppi olisi edelleen tunnustukselliseen kristilliseen aineistoon pohjautuvaa. Muualla yhteiskunnassa tämä herätti kiivasta keskustelua, ja vuonna 1972 asetettiin työryhmä muuttamaan aineen opettajan opasta. Tämäkin aiheutti uutta keskustelua, ja monien vaiheiden jälkeen, kun päättäjät Suomessa eivät saaneet asiaa päätökseen, antoi Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuskomitea asiasta ratkaisun (Vapaa-ajattelijain Liitto ry:n pääsihteeri Erkki Hartikaisen kantelun pohjalta) vuonna 1981. Komitea totesi, että opetussuunnitelman, joka oli sen mukaan ainakin osittain uskonnollinen, toteuttamisessa on ollut vaikeuksia. Komitea totesi myös, että silloisten voimassa olevien lakien nojalla ei asiaa saataisi ratkaistuksi.
Vuonna 1980 aikaansaatiin ensimmäinen uskonnonhistorian oppimäärä, jolla ei ollut uskonnollista katsomuspohjaa, ja oppiaineen sisältöön oli saatu mukaan oleellisena osana etiikan opetus yleishumanistisesti ilman uskonnollista pohjaa ja työryhmä olisi halunnut sen näkyvän myös oppiaineen nimessä.
Elämänkatsomustiedon opetus alkaa Aika oli viimein kypsä, ja vuonna 1981 esitettiin että jos kolme oppilasta koulussa (lukiossa) oli vapautettu uskonnon opetuksesta, tuli heille opettaa uskonnon sijaan etiikkaa. Oppiaineen nimeksi esitettiin mm. uskontotieto ja etiikka tai elämänkatsomustieto. Uskonto-sanan poistamiseen oppiaineen nimestä esitettiin perusteluiksi mm. se, että suurin osa aineen oppilaista tuli kodeista, joissa huoltajat olivat katsomuksensa osalta uskonnottomia, jolloin opetuksen sisällön tuli olla katsomuksellisesti puolueetonta ja objektiivista sekä mahdollisimman monipuolista. Tällaiselle oppiaineelle olisivat nimet etiikka tai elämänkatsomustieto kuvaavampia ja oikeampia.
Jo tuolloin Vapaa-ajattelijain Liitto katsoi, että elämänkatsomustieto tulisi olla oppiaine vain uskontokuntiin kuulumattomille oppilaille. Vuonna 1983 hyväksyttiin uudet koululait ja kouluhallitus antoi uskonnonhistoriatyöryhmälle tehtävän peruskoulun ja lukion elämänkatsomustiedon oppimäärän (= nykyinen opetussuunnitelman perusteet) valmistelun. Työryhmän nimi muutettiin uuden oppiaineen mukaisesti Peruskoulun ja lukion elämänkatsomustiedon työryhmäksi (ET-työryhmä) ja siihen kutsuttiin mukaan edustaja myös vapaa-ajattelijoista. Työryhmän esitys peruskoulun elämänkatsomustiedon oppimääräksi vahvistettiin kouluhallituksessa 12.2.1985.
Uusi oppiaine kiinnosti kuitenkin myös uskontokuntiin kuuluvia, ja eduskunta-aloitteen myötä asiasta nousi monia kansalaispiirejä kuohuttanut keskustelu, joka ei kuitenkaan johtanut toimenpiteisiin.
Peruskoulun aikana on koulujen opetussuunnitelmia muutettu useaan otteeseen, valtakunnallisesti on määritelty opetuksen rajat opetussuunnitelman perusteissa ja ohjeissa arvioinnista, tämän lisäksi opetusta ohjaa kuntatason opetussuunnitelma ja vielä lopuksi koulujen omat opetussuunnitelmat. Koulukohtaisia opetussuunnitelmia ovat laatineet kyseisten koulujen omat opettajat, jotka omassa käytännön opetuksessaan oman henkilökohtaisen opettamisensa kautta toteuttavat näitä kaikkia. Elämänkatsomustiedon opetuksen nykyinen tilanne Suomessa Elämänkatsomustiedon oppilasmäärät ovat olleet kasvussa ET:n opetuksen aloituksesta lähtien, ja tämä tuo haasteita niin opettajien koulutukseen kuin opetusjärjestelyihin. Ala-asteella luokanopettajan pätevyyden saanut henkilö voi opettaa elämänkatsomustietoa, mutta ylä-asteella ja lukiossa pätevän opettajan tulee olla suorittanut elämänkatsomustiedon yliopisto-opintoja.
Erityisesti isoissa kaupungeissa on joskus jopa puolet luokan oppilaista elämänkatsomustiedon opetuksessa, kun taas pienimmissä kunnissa on usein yhdysluokkia (esim. luokkien 1-3 ja 4-6 oppilaat ovat omina ryhminään). Haasteita tuo myös pienuskontojen opetusryhmät, sillä isoissa kaupunkikouluissa voidaan opettaa jopa seitsemää eri uskontoa elämänkatsomustiedon lisäksi.
Lisäksi joissain pienemmissä kunnissa ei noudateta kunnolla nykyistä lainsäädäntöä, jonka perusteella uskontokuntiin kuulumattomat pitäisi automaattisesti ohjata elämänkatsomustiedon opiskeluun (käytännössä jokaisessa kunnassa pitäisi olla nykyään jo isot ET:n opetusryhmät). Opetusresurssien vähyyden takia pienet kunnat voivat pyrkiä välttämään ET:n opetusryhmien muodostumista ja tietoa elämänkatsomustiedon opiskelusta ei jaeta aina kuntien toimesta vanhemmille. Katsomusaineiden opetus muissa maissa Monissa maissa ei kouluissa opeteta lainkaan uskontoa. Erilaisiin uskontoihin kuitenkin tutustutaan mm. historian, filosofian ja etiikan oppitunneilla. Euroopassa mm. Ranskassa ei koulun opetukseen kuulu ollenkaan uskonto, vaan kaikille yhteinen oppiaine on etiikka. Myös naapurimaassa Ruotsissa kouluista poistettiin tunnustuksellinen uskonnonopetus lisääntyneen maahanmuuton ja muiden vaatimusten vuoksi, ja tilalle otettiin kaikille yhteinen uskontotieto-niminen oppiaine. Elämänkatsomustiedon tulevaisuus Peruskoulun opetussuunnitelmien uudistustyö on taas alkamassa ja tavoitteena on saada uudet opetussuunnitelmat käyttöön 2010-luvun alussa. Harkittavaksi tulee varmasti taas kerran katsomusaineiden opetuksen sisällöt ja se, kenelle opetusta suunnataan.
Elämänkatsomustiedon opetuksen mahdollisia toteutustapoja tulevaisuudessa ovat ainakin seuraavat: - Elämänkatsomustiedon ja useiden muiden eri uskontojen opetus jatkuu Suomessa nykyisellä tavalla. Mahdollisesti pienimmän opetusryhmän kokoa kasvatetaan resurssien säästämiseksi.
- Elämänkatsomustieto tulee korvaamaan oman uskonnon opetuksen peruskoulussa ja lukiossa. Elämänkatsomustiedosta tulisi siis kaikille yhteinen oppiaine.
- Elämänkatsomustieto ja uskonnon opetus yhdistyvät yhdeksi oppiaineeksi. Tuleva nimi voi olla esimerkiksi elämänkatsomustieto tai uskontotieto.
- Katsomusaineiden opetus poistetaan kokonaan Suomen kouluista. Opetuksen sisällöstä osa sulautuu muihin oppiaineisiin. Esim. kirkkohistoria historiaan, etiikasta osa ympäristöoppiin jne.
Ajatus kaikille yhteisestä katsomusaineesta (elämänkatsomustieto/uskontotieto) saattaa kuulostaa hienolta, mutta esimerkiksi Ruotsissa ei uudistuksesta huolimatta poistettu aineen vahvaa riippuvuutta uskontoon.
Maahanmuuton myötä on Suomessa yhä kuuluvammin vaadittu ulospääsyä tästä pikkuhiljaa enemmän ja enemmän resursseja vaativasta järjestelmästä (kaikkien eri uskontojen opetus) ja esitetty toiveita yhden katsomusaineen perään.
Vapaa-ajattelijain Liitto ja osa humanisteista vastustavat ruotsalaisen mallin mukaista opetusta, koska siellä ollaan selvästi siirrytty takaisin tunnustuksellisemman uskonnon opetukseen mainitun oppiaineen avulla. Kun opetusryhmässä enemmistö kuuluu samaan uskontokuntaan, esim. evankelisluterilaiseen seurakuntaan, seuraa siitä helposti samaan uskontokuntaan kuuluvan opettajan johdolla enemmän tunnustuksellista uskonnon opetusta.
Lähteet:
|
